Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Sosiaalinen media kirjoituttaa edelleen. Tällä kertaa inspiraation itselleni antoi eri palveluja arvioivien kirjoitusten selailu. I really need to get a life…

Se, että ei ymmärrä palvelua, tai ei näe siitä hyötyä itselleen, ei välttämättä tarkoita, että palvelu on huono.

Monien sosiaalisen median palvelujen osalta kiinnostavuuden ja toimivuuden edellytyksenä on samankaltaisista asioista kiinnostuneiden käyttäjien riittävä määrä. Suomessa uusina tai marginaalipalveluina voidaan käyttäjämäärien perusteella edelleen pitää vaikkapa Twitteriä ja Foursquarea.

Yhtä vääjäämättömästi kun palvelun suosio kasvaa, sen käyttäjäkunta muuttuu. Alkuvaiheen pioneerit jäävät määrävähemmistöön, varsinkin, jos palvelun ympärille saadaan rakennettua jonkinasteinen mediahype. Alunperin puskaradiomarkkinointiin perustuvasta palvelusta tulee mainstream-tuote, johon on trendikästä kuulua. Oma paradoksinsa on, että mainstream harvoin mielletään  trendikkääksi.

Sosiaalisen median palveluista Facebookin muuttuminen opiskelijoiden verkostoitumispalvelusta kotiäitien Farmvillealustaksi voidaan pitää sissimarkkinoinnin oppikirjaesimerkkinä. Puskaradion lisäksi Suomessa lobbarit saivat ujutettua valtakunnallisen televisiokanavan pääuutislähetykseen uutisen ”Yhteisöpalvelu Facebookin suomalaisten käyttäjien määrä räjähdysmäisessä kasvussa.” Tämä oli sitä aikaa, jolloin maakohtaisia käyttäjätilastoja ei kyseisestä palvelusta saanut. Kun ”uutista” seuraavina päivinä toistivat omissa lähetyksissä muut televisiokanavat, oli itse itseään ruokkiva markkinointikoneisto valmis, ja palvelun suomalaisten käyttäjien määrä lähti kasvuun. Muutaman vuoden mediavähättelyn jälkeen on tultu tilanteeseen, jossa Facebookin merkitystä sosiaalisen median kentässä ei kukaan epäile, saatikka uskalla kyseenalaistaa.

Twitterin maailmanlaajuinen suosio ei Suomessa juurikaan näy. Tietoa suomalaisista palvelun käyttäjistä ei ole saatavilla, mutta oman, lyhytaikaisen kokemuksen perusteella määrä ei liene kovin suuri. Hieman provosoiden voisi kärjistää palvelun vakiinuttaneen asemansa nuorempien IT- ja media-ammattilaisten keskuudessa, mutta suuremmalle osalle suomalaisia some-addikteja riittää jatkuva tilapäivitysten twiittaaminen Facebookissa.

Flickr mainitaan nykyään de facto -kuvanjakopalveluna useissa yhteyksissä. Se on kiistatta maailman suosituin palvelu lajissaan käyttäjä- tai kuvamäärällä mitattuna. Alkuaikojen puoliammattilaisten ja ”vakavasti” valokuvausta harrastavien foorumista on tullut kaikkien kameranomistajien kuvapankki ja keskustelufoorumi. Muutokseen suurimpana yksittäisenä tekijänä lienee ollut palvelun siirtyminen Yahoolle, ja sitä kautta resurssien voimakas kasvu ja ison markkinoitikoneiston mukaan tulo, sekä luonnollisesti Yahoon toisen palvelun yhdistäminen Flickriin. Yhtä kaikki, muutos on merkittävä. Palvelun luonteen muuttuminen on aiheuttanut myös sen, että jotkut ”vanhat” käyttäjät ovat lopettaneet palvelun käytön, koska muutos ei heitä ole tyydyttänyt. Sosiaalisuuden luonteen muuttuminen palvelussa ei kuitenkaan muuttanut palvelun alkuperäistä tarkoitusta. Kyseessä on edelleen kuvanjakopalvelu. Aivan kuten se oli perustettaessakin.

Foursquare. Sosiaalinen peli, mainoskanava, vaiko palveluhakemisto. Vai kaikkea edellämainittua. Käyttökelpoinen sosiaalinen palvelu siitä tulee, kun alueella jolla itse liikkuu, on riittävästi palvelun käyttäjiä. Jos sosiaalisuus poistetaan, niin mitä jää jäljelle? Paikkatietoon perustuva päiväkirja. Onko sellaisella käyttöä vai ei, jääköön jokaisen omaan harkintaan.

Paluu alkuun. Se, että ei ymmärrä palvelua, tai ei näe siitä hyötyä itselleen, ei välttämättä tarkoita, että palvelu on huono. Olen Suomessa törmännyt väitteeseen, jonka mukaan Twitter ja Foursquare ovat huonoja, koska niillä ei ole riittävää käyttäjäpohjaa. Flickr on huono, kun sillä on liikaa käyttäjiä ja omat kuvat hukkuvat miljooniin muihin auringonlaskuihin ja kukkamakroihin. Ja Facebook on huono, kun tilapäivitykset ovat huonoja.

Pieni käyttäjämäärä on jotain, jonka kanssa jokainen sosiaalisen median palvelu on aloittanut. Se, tuleeko palvelusta suosittu, riippuu palvelun tuottamasta lisäarvosta käyttäjille. Ei kaikista tämänhetkisistä marginaalipalveluista tule uusia facebookeja, mutta uuden palvelun leimaaminen huonoksi ainoastaan käyttäjämäärän vähäisyyden takia, kertoo enemmän väitteen esittäjästä, kuin palvelun käyttökelpoisuudesta. Jos vastaavasti kritisoi sosiaalisen median palvelua siitä, että sen käyttäjämäärä on liian suuri, kannatta miettiä median edessä olevan sanan merkitystä, ja sitä, miksi on palveluun liittynyt.

Jos tästä kirjoituksesta yrittää lihanviipaletta löytää, on se ehkäpä se, ettei käyttäjien lukumäärä ole hyvä mittari arvioitaessa palvelun toimivuutta tai hyödyllisyyttä. Kahden ihmisen keskinäinen kanssakäyminen on usein sosiaalisempaa kuin kymmenien ihmisten ryhmähuuto. Ja se, että itse ei löydä käyttöä jollekin palvelulle, ei välttämättä tarkoita, että palvelu on muille käyttökelvoton. Sosiaalisen median palveluissakaan ei tarvitse olla sopuli. Ei kaikkia hypetettyjä palveluja tarvitse käyttää.

Oma kysymyksensä on, miksi palveluja, jotka perustuvat siihen, että niiden käyttäjä räplää tietokonetta tai puhelinta etäisesti muistuttavaa syöttölaitetta ilman kontaktia toiseen ihmiseen, kutsutaan sosiaaliseksi?

Taas keulii, joten on lopetettava ennen kuin karkaa kokonaan käsistä. Jatkuu osassa III. Ehkä.

Sosiaalisen epäsosiaalinen

Sosiaalinen media puhututtaa mediatutkijoita ja joka-asian-dosentteja. Kiistämätön tosiasia lienee, että ei ole aihetta tai asiaa, josta ei naamakirjaryhmää ole perustettu tai twiittiä kirjoitettu. Ja ollakseen ajassa mukana, vähemmän sosiaalisen median toimittajat syväluotaavalla tavallaan raportoivat tilaajien tai ryhmään liittyvien kannattajien määriä. Ja pyytävät tarvittaessa päivystävältä mediatutkijalta kommenttia.

Blogit eivät useinkaan enää pääse sosiaalisen median keskusteluihin mukaan, ja eri sivustojen keskustelupalstat mainitaan nykyisin enemmänkin esimerkkinä epäsosiaalisesta mediasta, kuin osana sosiaalista mediaa.

Kun vietin pari kuukautta kipsi jalassa pääsääntöisesti kotona, tuli erilaisien sosiaalisten medioiden parissa vietettyä muutamakin tovi. Itse olen viihtynyt useita vuosia erilaisissa yhteisöpalveluissa, mutta yleensä kyseessä on ollut joko harrastuksen tai ammatin ympärille rakentunut yhteisöpalvelu, ei yleissivusto. Nyt olosuhteiden innoittamana tuli vietettyä aikaa myös yleisissä yhteisöpalveluissa kuten facebook. Kun siellä kuuluu olla, siellä on kuulemma kaikki.

Tuo viimeksi mainittu kiteyttää ongelman. Muutama vuosi sitten perinteinen media aloitti lobbarien masinoiman facebookin mainostuksen, ja itse itseään ruokkiva koneisto oli valmis. Facebookin liittyjämäärät lähtivät kasvuun, perinteinen media uutisoi kasvua, ja facebook sai jälleen ilmaista mainosaikaa ja uusia liittyjiä. Nyt siellä ”pitää” olla. Niin yritysten kuin yksityishenkilöidenkin.

Ei pidä.

Jos yritys ei panosta yhteisöpalveluun, on parempi pysyä palvelusta poissa. Facebookissa on yrityksiä, joiden sivulla on ainoastaan toimimaton linkki yrityksen internetsivulle. Huonoa mainosta. Tai yrityssivu, jossa keskustelu on sallittu, mutta yrityksen edustajat eivät vastaa kysymyksiin tai korjaa keskustelijoiden esittämiä virheellisiä tietoja. Vielä huonompaa mainosta.

Yhteisöpalvelu voi aktiiviselle toimijalle olla todellinen myynninedistäjä, mutta jos se on pakkopulla, jonka yritys uskoo toimivan omalla painollaan, on parempi pysyä poissa.

Yksityishenkilöiden muodostamia ryhmiä on uutisoitu tasaiseen tahtiin. Lähinnä ryhmien kokoja ja kasvuvauhtia. Milloin fani- tai hyväntekeväisyysryhmiä, viharyhmiä tai viharyhmien viharyhmiä. Ryhmän kokoa ei kannattaisi pitää uutisoitavana mittarina, vaan ryhmän toimintaa. Valtaosa vaikka facebookin ryhmistä ei toimi mitenkään. Mutta niistä lisää myöhemmin.

Joskus taannoin, kun länsi oli nuori, ja oravannahat olivat käypää valuuttaa, aloittelin työskentelyn  silloisen teknologiahuipputuotteen, eli tietokoneen kanssa. Siis henkilökohtaisen sellaisen – jota myös PC:ksi kutsutaan. Räpistelin kasaan moisia teknologisia riemuvoittoja itsekin. Minun kohdallani se oli aikaa, jolloin 286 oli kova juttu. Silloin esimerkiksi tiedostojen varmuuskopiointi oli rutiininomainen toimenpide. Kuten myös keskeneräisten tiedostojen välitallennukset. Tekniikka ja sovellukset olivat uusia, ja niihin ei täysin luotettu.  Ja  luottamuksen puutteella oli perusteensa – olihan kyseessä  monilta osin uusi teknologia. Joitakin vuosia sitten tekniikka, ja varsinkin ohjelmistot, tulivat käyttövarmemmiksi, ja säännöllinen tiedostojen varmuuskopiointi alkoi allekirjoittaneeltakin unohtumaan. Sitä euforiaa kesti aikansa. Ohjelmistot ja järjestelmät kehittyivät, toimintavarmuus ja luottamus uuteen teknologiaan kasvoi.

Siitä mainitusta oravan vuodesta lähtien olen väsännyt kaikki henkilökohtaiset kompuutterini itse, käyttäen varsin laadukkaita komponentteja. Ja ne kompuutterit pärjäsivät jatkuvassa suorituskykyvaatimusten kasvussa varsin hyvin. Toki standardien muutokset aiheuttivat sen, että nekin vanhentuivat, ja koko rauta oli pakko vaihtaa säännöllisesti uuteen. Milloin tehonlähde-, muisti- tai prosessoriliitynnät muuttuivat siten, ettei vanhaan rautaan saanut enää mitään järkevää osapäivitystä järkevällä hinnalla. Ja samaan aikaan valmiiksi koottujen koneiden hinnat laskivat merkittävästi suhteessa tietokonekomponenttien kuluttajahintaan. Se oli aikaaa, jollon perinteisten tietokonemerkkien sijasta alettiin puhua suoritinvalmistajista. Eli vanhojen tietokonevalmistajien alamäki oli tosiasia, ja brändi-imago oli menetetty Intelille tai AMD:lle. Inside or out. Ja yllättävästi Motorolakin oli taantunut brändimielessä kontrolleriluokkaan.

Perussaiturina, mutta kuitenkin luonteeltani laiskana, ostin ensimmäisen valmiiksi kootun tietokoneeni vasta muutama vuosi sitten. Helppoa ja halpaa. Käyttövalmis kone ohjelmistoineen, ja teknisten tietojen mukaan suorituskykyä enemmän kuin tarvitsen. Ja kaiken lisäksi huomattavasti halvemmalla, kuin mitä vastaava kokoonpano olisi maksanut komponenteista koottuna ohjelmistolisensseineen. Ja käyttöjärjestelmäksi tuli ilman valinnan vaikeutta se  Gatesin vitsaus, joka on nimetty Paimiolaisen lähiön mukaan.

En tiedä, johtuuko se maanantaikappaleesta, käyttöjärjestelmän vähemmän avoimesta käsittämättömyydestä, tai käytettyjen komponenttien laadusta, mutta ”uuden” tietokoneen myötä varmuuskopioinnin merkitys on auennut minulle uudestaan. Koneen näennäisen halpa hinta on jo osoittanut merkityksensä. Myöskään ”uusi” käyttöjärjestelmä ei kuulu ihan niihin kaikkein avoimempiin tai valmiimpiin mahdollisiin, ja se tekee taustalla koko ajan jotain, josta ei meikäläisen tasoinen peruskäyttäjä ymmärrä yhtään mitään. Kovalevy runksuttaa tauotta, teen sitten koneella jotain, tai en. Ja näytönohjain sanoi työsopimuksensa irti vuoden käytön jälkeen. Kovinkin kuumasti.

Kehitys kehittyy. Rauta ei enää maksa paljoakaan – se näkyy laadussa, ja ohjelmistojen virheiden kanssa kuuluu ilmeisesti elää. Softafirmat kun eivät näytä ottavan vastuuta mistään. Debuggauksetkin hoidetaan asiakkaiden toimesta. Ja asiakkaat mukautuvat moiseen mukisematta. Tai mukisten, mutta todellisten vaihtoehtojen puuttuessa. Jos tämän mainitun sähköisen teknologian kehitys jatkaa käyttövarmuuden ja luotettavuuden osalta samalla kehityslinjalla, on ainakin paperiteollisuus turvattu.

Suora sähkölämmitys. Ekologisesti ”valveutuneiden” käyttämä puolikirosana – tai ainakin kaiken pahan alku ja juuri. Siis saman lähteen mukaan. Muutama vuosi sitten jopa ymmärtämättömyysministeri esitti jonkinlaista rangastusveroa tai mitälie niihin pientaloihin, joissa lämmitysmuoto on ”suora sähkölämmitys”. Epäsuoralla – ilmeisesti – kun erottelu halutaan tehdä, tarkoitettaneen varaavaa sähkölämmitystä. Kuitenkin, väitän että energiataloudellisesti suora sähkölämmitys on energiatehokkaampaa kuin varaava sähkölämmitys. Aika puhtaasti säätötekninen asia, ja vuorokautiseen ulkoilman lämmönvaihteluun liittyvä. Mutta se ei ole se pointti. Maininta termeistä vain, koska ”suoran” osuutta yleensä julkisissa keskusteluissa korostetaan sähkölämmityksestä puhuttaessa.

Kaukolämpö – tuo valveutuneiden ajatuksissa kasvihuonekaasut lopettava lämmitysmuoto. Vielä kun sitä kaukolämpöä olisi saatavilla taajamien ulkopuolella. Tai jos sitä edes tehtäisiin muilla, kuin fossiilisia polttoaineita käyttävillä voimaloilla. Toki kaukolämpöä voitaisiin tuottaa monilla eri prosesseilla, mutta ne vähemmän fossiiliset voimalaitokset, esimerkiksi ydinvoimalat, eivät ainakaan toistaiseksi sijaitse ihan väkirikkaimmissa kaukolämpötaajamissa. Ja esimerkiksi vesivoimalla tuotettu kaukolämpö ei taida olla tehokkaampaa tai ympäristötaloudellisempaa, kuin sähkölämmitys. Suora tai väärä.

Suomen hiilikäyttöisten vastapainevoimalaitosten päätuote nykyisellään taitaa olla kaukolämpö – ei sähkö. Sähkö on sivutuote. Hiiltä täytyy polttaa, jotta kaukolämpöä saadaan. Sähkö syntyy sivutuotteena. Tosin sillä sivutuotteella voidaan varata ”lämpöakkua”, eli vesisäiliötä, jolla tasapainoitetaan kaukolämpötarpeen vuorokausivaihtelua. Fosiilisia polttoaineita käyttävät voimalat, jotka eivät tuota kaukolämpöä, taitavat olla enmmän tai vähemmä huippu- tai varavoimakäytössä. Tai käytössä loistehon kompensoitiin. Se kaukolämmöstä.

Lämpöpumput. Maa- tai ilmasellaiset, ovat hyviä ja varmaankin ekologisia lämmöntuottajia. Ja uusien rakennuskohteiden osalta itsekin sortuisin moisiin, mutta vanhemman rakennuskannan osalta vaihtoehto ei ole kaikille edes mahdollinen, vaikka halua olisikin. Ja sama on tilanne aurinkolämpö tai muiden vastaavien lämmönvaihdintekniikoiden suhteen. Toki öljylämmitettävien rakennusten kohdalla lämmönvaihdintekniikka on kiinteistössä osin jo olemassa, joten perusenergianlähteen vaihto ei ole niin iso asia, kuin mitä se olisi sähkölämmitteisten kiinteistöjen kohdalla. Kustannukset ovat sitten jo toinen asia. Mutta öljylämmitykseen en syvemmin tässä puutu, koska kirjoitus lähti liikkeelle kirosanaparista ”suora sähkölämmitys”

Sähkölämmitys ei ole ilmastoa saastuttavaa, energiatehotonta, tai mitälie sellaista. Sähköä voidaan tehdä monilla eri tavoilla. Sähkö itsessään on melko saasteetonta, tai ainakin CO2 vapaata. Ihmettelen, miksi sähkölämmittäjät on syyllistetty – sähkö on käytännössä saasteetonta. Millä sähkö tuotetaan, onkin jo toinen juttu. Sähköä voidaan tuottaa enemmän tai vähemmän ympäristöä kuormittavilla tavoilla. Yleisen keskustelun sähkölämmityksestä pitäisi siirtyä populismin sijasta todelliseen asiaan, eli perusvoimakeskusteluun. Joissakin pientaloissa käytössä oleva suora sähkölämmitys ei liity siihen mitenkään. Politiikoille toteaisin, että vaihtakaa tässä asiassa lobbarit todellisiin asiantuntijoihin. Niitäkin Suomessa on. Useita.

A cloud in the sky_oSähkölämmitys – ekologinen vaihtoehto. Ja todellista kaukolämpöä.

RY. Harrastuksia useammin. Siis määrällisesti. Eikä tilanne ilmeisesti ole sen kummalisempi rekisteröimättömien pumppujen osaltakaan, joten tuo Ry on aivan turha lisäys. Tässä kirjoituksessa.

Urheiluseurat, harrasteyhdistykset, tai vaikka  puulaakipumput – malli lienee samankaltainen kaikkialla. Jos pareton periaatteiden mukaisiin määriin pätee aktiivisten puuhastelijoiden osuus, niin omakohtaiset onnittelut lienevät paikallaan. Niille muutamille. Tyypillisesti, yhdistyksen kokoon katsomatta, toimintaa pyörittää yhden käden varpailla laskettavissa olevien ”aktiivien” joukko. Nämä aktiivit ovat ne voimavara, jolla yhdistys toimii, mutta joissakin tapauksissa nämä samat aktiivit ovat juuri niitä, jotka mielipiteineen tai toimintoineen latistavat muiden toimintahalun.

Kesä Suomessa on erilaisten tapahtumien kulta-aikaa. Suuri osa näistä tapahtumista on järjestöjen tai yhdistysten jäsenistölle suunnattua tai järjestämiä, mutta jotkut tapahtumat omaisivat suurempaa potentiaalia osallistujamäärän suhteen. Ja silloin törmätään kahteen ongelmaan: On tapahtumia, joita ei markkinoida yhdistyksen omian jäsenistön ulkopuolelle, koska tilaisuuden potentiaalia ei nähdä, tai markkinointia ei tehdä, koska resurssointi tai puitteet eivät riitä suuremman yleisömäärän vaatimiin järjestelyihin. Tai ainakin näin uskotaan. Tai pahimmillaan luullaan, että kyllähän kaikki tämän meidän järjestämän kylätapahtuman tietää… Vaikeaa. Ei potentiaalia – tai paljon potentiaalia, mutta ei uskallusta. Tai ymmärrystä.

En missään nimessä kritisoi yhdistysaktiivien panosta erilaisten tapahtumien järjestelyissä. Kuten sanottua, tapahtumat Suomessa pyörivät pitkälti vapaaehtoisvoimin. Ja itsekin osallistun joidenkin tapahtumien järjestelyihin. ”Vapaaehtoisesti.”

Haluan vain pistää jonkun muunkin korvan taakse ajatuksenpoikasen siitä, että pikkutapahtumasta voisi kasvaa jopa yhdistyksen talouden kannalta merkittävä, jos tapahtuman potentiaali ja markkinointi ymmärretään. Olettaen, että tapahtumalla on potentiaalia. Asia on hankalahko. Pitää huomioida resurssit. Sekä henkilö-, että muut, ja lisäksi pitää pystyä arvioimaan ”suuren yleisön” kiinnostus tapahtumaan. Markkinointi ei riitä, jos potentiaalia ei ole. Mutta niinikään yleisöä ei ole, jos tapahtumasta ei tiedetä, olkoon potentiaali mitä tahansa. Tarjontaa kun ainakin kesäisin on riittämiin.

Kuluneena kesänä ole itse käynyt ”niche”- tapahtumissa, kuten valjakkoajot, höyryfestivaalit, puolenkymmentä konserttia, jne… – joista yksikään ei mainostanut olemassaolostaan paikallisten aktiivien ulkopuolelle. En väitä, että kaikki maintut tapahtumat omaisivat potentiaalia laajempaan yleisöön, mutta jos edes paikallisessa painotuotteessa ei ole tapahtumasta mainintaa, saatikka laajemmassa foorumissa (kuten esimerkiksi about ilmainen intenet), niin miten ihmeessä yleisö ymmärtää paikale saapua? Takana on ne ajat, jolloin tarjontaa oli vähemmän, kun kysyntää. Nykyään markkinointia tarvitaan. Myös yhdistyksille.

Valiosiementä

Pitäisiköhän antaa lisäpisteitä, jos tietää missä, ja mikä (kuka) mainostaa yllä olevassa kuvassa…

Lainsuojaton

Pikkupoika on viime aikana käyttänyt jonkin verran aikaa tutkimalla eri lähteistä yrityksen perustamiseen liittyviä kiemuroita. Kuulin jokin aika sitten useammankin politiikon suusta, että Suomi tarvitsee lisää yrittäjiä. Yksi mainituista puhujista oli nykyinen elinkeinoministeri, joten toimensa puolesta hän varmaankin tiesi, mistä puhui. Ja hän puhui tuhansista uusista yrittäjistä. Aloin tuumimaan, että jospa minäkin kannan korteni yhteiseen kekoon.

Jotta saadaan virallisia korulauseita tähänkin kirjoitukseen, alla muutama lainaus nykyisen hallituksen ohjelmasta:

Hallitus tehostaa toimia yrittäjyyden edellytysten parantamiseksi ja entistä suotuisamman yritysympäristön luomiseksi.

Yrittäjyyteen liittyvää byrokratiaa vähennetään ja verotusmenettelyihin liittyvien seuraamusmaksujen kohtuullisuutta seurataan.

Kahlatessani byrokratiaviidakossa, yrityksen perustaminen osoittautui varsin helpoksi. Siis byrokratian osalta. Perusilmoitus kaupparekisteriin,  arvonlisäverovelvolliseksi rekisteröityminen ja ennakkoperintärekisteriin ilmoittautuminen – ja mahdollisesti työnantajaksi rekisteröityminen.

Yrityksen perustamisen byrokratia ei ole hankalaa, mutta jos on aikonut siirtyä ansiotyöstä yrittäjäksi, tai vaikkapa työtön harkitsisi itsensä työllistämistä elinkeinonharjoittajana, into saattaa loppua, kun selvittää yrityksen perustamisen jälkeisen, todelliseen toimintaan liittyää kustannus- ja byrokratia-ansaa. Kirjanpito, YEL, arvonlisäveroilmoitukset…

Eihän mikään mainituista ole este yritystoiminnalle – Suomessa toimii tuhansia yrityksiä. Mutta kuvittelisin, että varsinkin aloittavaa (yksin)yrittäjää edellämainittu saattaa hätkähdyttää. Kun ressukka luuli, että voi työllistää itsensä mielekkäällä työllä, ja huomaa että täytyy ylityöllistää itsensä, jotta selviää byrokratiakuluista, ja vastineeksi putoaa sosiaaliturvan lainsuojattomaksi. Ja pahimmillaan vielä verottajan ”harkintaan”.

Wanted - yrittäjä

Hallitusohjelman mukaisia yrittäjyyden edellytyksien parantamistoimia odotan innolla. Toivottavasti yrittäjäksi ryhtymisen kynnyksen madaltaminen on mainituissa toimissa riittävän suurella painoarvolla.

Pohjatyö tehty

Päiväkirjamerkintä. Ulkoasu 1.0 tehty.